Halu koristella itseään syntyi kauan ennen metallin peruskäsittelyn tuloa. Paleontologien tutkimuksen mukaan ensimmäiset kaulassa käytetyt korut ovat peräisin paleoliittikaudelta eli 10 000-luvulta eKr. Alkukantainen lisävaruste oli pieni merikuori, jonka päällä oli reikä, johon ilmeisesti oli pujotettu jotain modernia ketjua muistuttavaa.
On huomionarvoista, että ensimmäisiä koruja käyttivät vain miehet, ja tällaisia asusteita käytettiin yksinomaan tiedotustarkoituksiin. Muinaiset shamaanit koristelivat kaulaansa uhrattujen petoeläinten hampailla ja hampailla. Legendan mukaan tällainen rituaali takasi velhoille voitetun eläimen voiman ja rohkeuden hankkimisen. Eläimen luiden tai sen silmien käyttäminen antoi sille maagisia voimia ja salaista tietoa. Ensimmäiset ketjut kudottiin joustavista puulangoista, jotka oli kietoutunut tiiviisti yhteen. Tämä kudonta mahdollisti melko painavien esineiden kuljettamisen tällä narulla.
Muinaiset egyptiläiset uskoivat, että metallista ja luista tehdyt amuletit symboloivat jumalallista voimaa.Tuon aikakauden merkittävimpänä ja arvokkaimpana pidettiin pyhän skarabeekuoriaisen kuoresta valmistettua lisävarustetta. Legendan mukaan juuri tämä kovakuoriainen oli kuoleman jälkeisen uudestisyntymisen symboli ja antoi omistajalleen ikuisen elämän. Tätä koristetta käytettiin nahka- tai kangasnauhassa; sitä pidettiin tuon aikakauden arvostetuimpana.
Ensimmäiset jalometalleista kudotut ketjut ilmestyivät noin 3 tuhatta vuotta sitten muinaisen Egyptin alueelle. Näitä tuotteita säilytettiin faaraon aarrekammioissa, ja vain jalot ihmiset pystyivät koristelemaan niillä kaulaansa ja kätensä. Egyptiläisten hautojen arkeologisten kaivausten aikana löydettiin lukemattomia rikkauksia, jotka muinaisina aikoina välttämättä haudattiin omistajan kanssa.
Lukuisat hopea-, kulta- ja jalometallikorut tältä vuosituhannelta koristavat nyt maailman kuuluisimpien museoiden hyllyjä. On mielenkiintoista, että tuohon aikaan Babylonissa ja Assyriassa hopeaa arvostettiin paljon korkeammalle kuin kulta. Ensinnäkin tämän metallin louhiminen oli paljon vaikeampaa, ja toiseksi hopea, toisin kuin kulta, on aina liitetty kuuhun ja sitä pidettiin pyhänä elementtinä.
Rooman valtakunnassa päinvastoin kultakorut olivat osa ylellistä elämää, ja hopeaa käyttivät kauppiaat ja käsityöläiset.
Keskiajalla korujen kehittyessä alettiin kutoa ketjuja, jotka yhdistävät linkit toisiinsa. Jo silloin puolanvalmistajat ymmärsivät, että juottaminen vaadittiin homogeenisen tuotteen saamiseksi. Muinaiset juotosraudat kuumennettiin avoimella liekillä ja niitä käytettiin suljetun renkaan valmistamiseen. Tällaiset renkaat juotettiin toisiinsa, jolloin muodostui rikkoutumaton ketju. Tämän jalokivikauppiaiden työn suurin haitta oli, että lopputuote menetti kaiken joustavuuden ja oli täysin mahdotonta taivuttaa.
Ranskan kuninkaallisen hovin hovikorukauppiaat löysivät tien ulos tilanteesta. He tekivät jokaisen ketjun lenkin erikseen ja asettivat sitten linkit toisiinsa eivätkä juottaneet niitä, vaan yksinkertaisesti taivuttivat metallia.
Nykyään harvat kutovat koruketjuja käsin, koska on ilmestynyt koneita, jotka valmistavat valmiita tuotteita kokonaisina erinä paljon nopeammin.
Nykyään ketjun luomista on kolmenlaisia:
Käsintehty on herkin ja eniten maksettu; tällaisia tuotteita pidetään laadukkaimpana ja kulutusta kestävimpänä. Koneet valmistavat ketjuja pienillä lenkeillä ja meistomenetelmää käytetään, kun valmiit ketjulenkit kierretään toisiinsa ja varmistetaan kevyesti ilman juotoskolvia. Tämä vaihtoehto korujen luomiseen on edullisin, mutta huonoin laatu.